Katja Virtanen Facebook ad: “Paranna neuropatia luonnollisesti”

About this ad

Meta Ad Library ID

4110116629287416

Platforms

Facebook, Instagram, Audience Network, WhatsApp and Threads

Relaunches

0

EU reach

2,304

How we count

Ad text

Minulle sanottiin 47-vuotiaana, että neuropathyni oli pysyvä. Olen nyt 61-vuotias. Kävi ilmi, että olin niellyt vuosien ajan kaikkea sitä, mitä hermoni tarvitsivat. Se ei vain koskaan saavuttanut niitä. Neljääntoista vuoteen "hallitsin" sairautta, jota kukaan ei koskaan oikeasti selittänyt minulle. Neljätoista vuotta kompressiosukkia, jotka auttoivat tunnin ajan päivällä eivätkä tehneet yhtään mitään, kun polttava tunne herätti minut kello 2 yöllä. Neljätoista vuotta capsaicin-voiteita, jotka polttivat kuin tuli kaksikymmentä minuuttia ja joiden vaikutus loppui ennen kuin sain aamukahvini juotua. Neljätoista vuotta B-vitamiineja, B1, B6, B12, jokaista internetin suosittelemaa yhdistelmää, nieltynä uskollisesti joka ikinen aamu ilman mitään muutosta. Neljätoista vuotta alpha lipoic acid -kapseleita kliinisellä annoksella, kahdesti päivässä, kuukausia kerrallaan. Neljätoista vuotta kalliita hierontalaitteita, jotka tuntuivat hyvältä täsmälleen niin kauan kuin käytin niitä eivätkä tehneet mitään sillä hetkellä, kun laskin ne pois. Neljätoista vuotta lääkäreitä, jotka katsoivat jalkojani, tekivät testinsä, nyökkäsivät hitaasti ja antoivat minulle tulostettuja ohjeita "lifestyle modifications" -asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä kehossani oikeasti tapahtui. Tein kaiken, mitä he pyysivät. Lopetin alkoholin kokonaan. Kaksi kokonaista vuotta ilman yhtäkään juomaa, koska jokainen artikkeli sanoi alkoholin pahentavan neuropathya. Kävelin joka päivä, vaikka jalkani tuntuivat siltä kuin ne olisivat täynnä rikkoutunutta lasia ja nastoja samaan aikaan. Käytin yli 180 € kuukaudessa lisäravinteisiin. Benfotiamine. Magnesium glycinate. Fish oil -kapseleita, jotka pakotin alas joka aamu, koska joku foorumilla vannoi niiden nimeen. Kalliita nerve formula -tuotteita hienoilla etiketeillä ja pitkillä ainesosaluetteloilla, joista ei lopulta ollut mitään hyötyä. Kun sekään ei pysäyttänyt etenemistä, minut lähetettiin neurologille. Hän teki sarjan testejä jalkojeni ja säärieni hermoille. Sen jälkeen hän istui minua vastapäätä ja sanoi vaurion olevan todellinen, sen etenevän ja vastaavan kaikkea sitä, mitä olin kuvannut vuosien ajan. Sen jälkeen lisää testejä. Hermosi ohenevat, minulle sanottiin. Se kuulosti vakavalta, mutta ei silti selittänyt mitään siitä, mitä sille oikeasti pitäisi tehdä. Verikokeet sulkivat pois ilmeiset syyt. "Emme aina löydä tälle selvää syytä", neurologini sanoi. "Joskus keho vain tekee näin. Erittäin yleistä 45 ikävuoden jälkeen." Hän mainitsi gabapentinin. Sanoi sen olevan standard of care. Että se auttaisi polttavaan tunteeseen ja sähköisiin tuntemuksiin. Sanoin, että miettisin asiaa. Olin tehnyt tutkimustyöni. Tiesin, mitä gabapentin ja Lyrica tekevät ihmisille ajan myötä. Brain fog, joka laskeutuu eikä koskaan täysin poistu. Painonnousu, joka hiipii päälle riippumatta siitä, mitä syöt. Huimaus, joka tekee kaatumisista — jotka ovat jo todellinen riski tunnottomilla jaloilla — entistä vaarallisempia. Olin lukenut sen yhä uudelleen ihmisten omin sanoin. Kävelyä ympäriinsä kuin zombie. Ja dependence. Se, miten annokset nousivat. Se, miten lopettamisesta tuli oma koettelemuksensa. En ollut valmis siihen. En vielä. En, jos jotain muuta olisi olemassa. Joten jatkoin yrittämistä. Ostin TENS-yksikön. Käytin sitä kahdesti päivässä kuuden viikon ajan. Stimulation vei huomion kivusta silloin, kun tyynyt olivat kiinni. Heti kun otin ne pois, kaikki tuli takaisin. Kokeilin akupunktiota. Kahdeksan hoitokertaa. Hoitajani oli ystävällinen ja uskoi selvästi siihen, mitä teki. Kihelmöinti ei muuttunut. Tilasin infrared light therapy -paneelit. Asensin ne makuuhuoneeseeni. Käytin niitä joka ilta kolmen kuukauden ajan. Käytin 400 € laitteisiin, jotka nyt keräävät pölyä kaapissani. Kokeilin jalkojen upottamista kylmään veteen. Oikeastaan jääkylpyjä. Joka aamu. Kylmä hiljensi polttavaa tunnetta hetkeksi. Sitten kuivasin jalkani ja kahdenkymmenen minuutin sisällä sähköinen surina palasi, entistä vihaisempana. Mikään ei pysäyttänyt etenemistä. Se oli se osa, joka mursi minut, enemmän kuin itse kipu. Polttava tunne, surina, sähköiskut, jotka ampuivat sääriini ilman varoitusta — ne olivat jo tarpeeksi pahoja. Mutta olisin voinut elää tasaisen huonon tason kanssa. Se, minkä kanssa en pystynyt elämään, oli sen leviämisen seuraaminen. Se oli alkanut varpaistani. Pieniä kihelmöiviä alueita, jotka ensimmäinen lääkärini sivuutti circulation-ongelmana. Kolmantena vuonna se oli siirtynyt päkiöihin. Kuudentena vuonna koko jalkateräni, pohjasta nilkkaan, oli mukana. Kymmenentenä vuonna se hiipi sääriini. Enkä enää tuntenut lämpötilaa. En luotettavasti. Kuuma vesi, jonka olisi pitänyt tuntua lämpimältä, ei tuntunut miltään. Minun täytyi olla varovainen suihkussa, varovainen keittiössä, koska en voinut luottaa siihen, että jalkani kertoisivat minulle, milloin jokin oli vaarallista. Lopetin paljain jaloin kävelemisen kaikkialla. Jopa oma kylpyhuoneeni tuntui turvattomalta. Pidin kenkiä koko ajan, pehmeäpohjaisia, leveitä, mitään mikä ei painanut kaikkein herkimpinä olevia kohtia. En ollut käyttänyt tavallisia kenkiä neljään vuoteen. Portaista oli tullut asia, jota ajattelin ennen kuin lähdin niitä ylös tai alas. Pidin kaikkialla kiinni kaiteista. Tarkistin jokaisen lattian, jolla kävelin, etsien epätasaisuuksia, mitä tahansa mikä voisi tarttua jalkaani, koska en pystynyt täysin luottamaan siihen, mitä jalkani minulle kertoivat. Lopetin vaeltamisen. Olin rakastanut vaeltamista, polkuja, oikeita polkuja, joissa oli kiviä ja juuria ja epätasaista maastoa. Se oli ohi. Riski siitä, etten voinut luottaa askellukseeni millään muulla kuin tasaisella ja sileällä pinnalla, oli liian suuri. Lopetin ajamisen öisin, koska keskittyminen polttavan tunteen hallitsemiseen teki kaikesta muusta vaikeampaa. Mieheni seurasi kaikkea tätä eikä sanonut paljon, koska mitä hän olisi voinut sanoa. Hän alkoi vain hiljaa tehdä asioita, jotka ennen tein itse. Vei roskat jäisinä aamuina. Kantoi tavaroita autosta. Seisoi portaissa tarpeeksi lähellä voidakseen ottaa minut kiinni, jos jokin menisi pieleen. Vihasin sitä. Vihasin sitä, että tarvitsin sitä. Vihasin sitä, että minusta tuli ihminen, joka piti ottaa kiinni. Ja seuraava neurologikäyntini oli kahdeksan viikon kuluttua. Ja tiesin, mitä tapahtuisi. Testit olisivat huonommat. Vaurio olisi edennyt pidemmälle. Ja reseptivihko tulisi esiin, eikä minulla tällä kertaa olisi hyvää argumenttia sitä vastaan. Olin lakannut uskomasta, että mikään auttaisi. Olin alkanut laskea, mitä gabapentin tarkoittaisi, miltä "hallinnassa mutta ei korjattu" näyttäisi seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana. Oliko tämä vain elämäni nyt. Sitten törmäsin naiseen, jonka tunsin entisestä vaellusryhmästäni. Olimme ajautuneet erilleen vuosien aikana. Hänelläkin oli ollut neuropathy, diagnosoitu suunnilleen samoihin aikoihin kuin minulla, mikä oli alun perin yhdistänyt meidät. Törmäsimme toisiimme farmers marketilla lauantaiaamuna, ja hän liikkui eri tavalla kuin muistin. Kevyesti. Helposti. Ei epäröintiä mukulakivillä. Kysyin häneltä, miten hänellä meni. Hän katsoi minua hetken ja sanoi: "Rehellisesti? Paremmin kuin viiteentoista vuoteen. Olin itse asiassa aikonut ottaa sinuun yhteyttä." Istuimme yhden ulkopöydän ääreen. Hän meni suoraan asiaan. "Tiedän, että sinulla on ollut vaikeaa", hän sanoi. "Tiedän, koska olin täsmälleen siinä missä sinä nyt olet. Hereillä koko yön, joka yö. Keinot loppumassa. Katsomassa gabapentin-reseptiä ja miettimässä, olivatko vaihtoehdot loppuneet." "Mitä tapahtui?" kysyin. "Sain selville, miksi mikään siitä ei toiminut. Ei hermot. Vaan syy siihen, miksi kaikki ne käyttämäni lisäravinteet eivät tehneet mitään, vaikka tein kaiken oikein." Hän pysähtyi. "Onko kukaan koskaan selittänyt sinulle, minne nielemäsi pillerit oikeasti päätyvät?" Katsoin häntä tyhjänä. "Hermosi tarvitsevat muutamia tiettyjä asioita pysyäkseen rauhallisina ja suojattuina, magnesiumia rauhoittamaan yliaktiivista hermotoimintaa, aktiivista B12-muotoa tukemaan niiden ympärillä olevaa suojaa, pari muutakin. Sen osan varmaan tiedät. Tässä on se osa, jota kukaan ei kertonut minulle. Kun nielet kapselin, sen täytyy selvitä mahahaposta, sitten päästä suolen seinämän läpi, sitten ohittaa maksa, joka poistaa valtavan osan siitä first passin aikana. Se, mitä jää jäljelle, laimenee koko verenkiertoosi. Ja jalkasi ovat kehosi kaukaisin piste sydämestäsi. Aivan linjan päässä." Kuuntelin. "Joten siihen mennessä, kun mitään saavuttaa ne hermot, jotka oikeasti sattuvat, jäljellä ei ole juuri mitään. Kyse ei ole siitä, ettei magnesium toimisi. Kyse on siitä, ettei magnesium koskaan pääse sinne. Maksat koko pullosta, ja jalkasi saavat vain muutaman viimeisen pisaran putken pohjalta." "Okei", sanoin. "Mutta miksi se osuu pahiten jalkoihin?" "Koska ne ovat viimeisenä jonossa kaikelle, mitä veressäsi kulkee. Ovat aina olleet. Joten kun delivery on huono, ne ovat ensimmäinen paikka, jossa alkaa olla puutetta. Ne tuntevat sen ennen mitään muuta." Hän nojautui eteenpäin. "Ja tässä on kääntöpuoli. Kun jotain viimein toimitetaan suoraan niihin, ne ovat ensimmäinen paikka, jossa tunnet sen palaavan." Hän antoi sen ajatuksen olla hetken. "Siksi kihelmöinti alkaa varpaista. Sitten polttaminen. Sitten leviäminen. Ei siksi, että hermosi olisivat jotenkin erityisesti rikki. Vaan koska ne seisovat sellaisen linjan päässä, joka oli jo kuivumassa." Tuijotin häntä. "Sanotko, etteivät lisäravinteet olleet väärä idea?" "Lisäravinteet olivat oikea idea väärällä deliveryllä. Magnesium rauhoittaa yliaktiivisia hermoja. Se on totta. B12:n aktiivinen muoto tukee niiden ympärillä olevaa suojaa. Se on totta. Alpha lipoic acid on antioxidant. Se on totta. Mutta jos se ei koskaan pääse suolesi ohi ja alas jalkoihisi, hermosi eivät voi käyttää siitä yhtäkään osaa." "Mutta olen käyttänyt kaikkea tuota vuosia", sanoin. "B12:ta. Magnesiumia. ALA:a. Kaikkea." Hän nyökkäsi kuin olisi odottanut minun sanovan juuri tuon. "Tiedän. Tein itse aivan saman. Vuosia. Ja tässä on se, minkä ymmärtämiseen minulta meni ikuisuus." Hän pysähtyi. "Se on kuin kaataisit vettä jalkakäytävälle ruukun viereen ja ihmettelisit, miksei kasvi kasva. Vesi ei koskaan ollut ongelma. Se ei vain koskaan saavuttanut juuria." Se osui minuun kovempaa kuin mikään, mitä kukaan oli koskaan sanonut sairaudestani. "Siksi lisäravinteet eivät toimineet. Kyse ei koskaan ollut siitä, että kehosi olisi erilainen tai että sinulla olisi huono tuuri. Kyse oli delivery-ongelmasta. Pillerit saapuivat vatsaasi ja menivät hukkaan ennen kuin koskaan pääsivät jalkoihisi." "Joten kaikki ne vuodet", sanoin. "Kaikki ne pullot. Kaikki se raha." "Sinä et epäonnistunut hoidossa. Hoito petti sinut. Se ei kertaakaan saanut ravintoaineita siihen paikkaan, joka niitä oikeasti tarvitsi. Jokaisessa niistä pulloista vain luki 'nerve support' etiketissä, vaikka lähes mikään siitä ei koskaan saavuttanut ainuttakaan hermoa jaloissasi." Istuin siinä pitkään. "Joten mikä oikeasti saa sen sinne?" kysyin. "Jos ei pilleri?" "Lopetat sen lähettämisen suoliston kautta kokonaan. Viet sen ihon läpi." "Ihon läpi?" "Vuosisatojen ajan ihmiset, joilla oli särkyviä hermoja ja niveliä, matkustivat mineraalikuumille lähteille ja Dead Sealle kylpemään. Heillä ei ollut sanaa sille, miksi se auttoi. He vain tiesivät palaavansa kotiin liikkuen helpommin. Se, mitä he oikeasti tekivät, oli mineraalien imeyttäminen suoraan ihon läpi sen alla olevaan kudokseen ilman, että suolisto koskaan koski niihin. He eivät ymmärtäneet sitä. He vain näkivät sen toimivan, yhä uudelleen, sukupolvien ajan." "Entä nyt?" "Nyt ymmärrämme tarkalleen miksi. Tietyt mineraalit imeytyvät suoraan ihon läpi juuri sen alla olevalle alueelle ja ohittavat suoliston, maksan, koko häviävän taistelun. Joten sen sijaan, että yksi kapseli yrittäisi taistella tiensä koko ruoansulatusjärjestelmäsi läpi toivoen, että muutama pisara saavuttaisi jalkasi, laitat sen iholle suoraan sen kohdan päälle, joka sattuu, ja se imeytyy tasaisesti tuntien ajan täsmälleen sinne, missä sitä tarvitaan." Hän otti puhelimensa esiin. "Kun tutkijat mittasivat, kuinka paljon niellystä magnesium-pillereistä oikeasti päätyy verenkiertoosi, luku oli niinkin alhainen kuin 4 prosenttia. Jopa 96 prosenttia siitä, mitä nielet, voi olla poissa ennen kuin se tekee mitään. Se ei ole magnesiumin epäonnistumista. Se on deliveryn epäonnistumista." Katsoin näyttöä. Sitten katsoin häntä. "Joten tämä ei ole vain taas yksi lisäravinne, joka väittää auttavansa hermoja." "Ei. Tämä on se asia, joka viimein saa sen, mitä olet käyttänyt vuosia, siihen paikkaan, johon sen aina piti mennä. Se ei peitä polttavaa tunnetta. Se ei sumenna päätäsi kuten lääkkeet. Se vie hermojesi oikeasti tarvitseman tuen juuri sinne, minne suolisto ei koskaan pystynyt sitä toimittamaan. Siksi kaikki muu jäi vajaaksi. Ja siksi tämä tuntui erilaiselta silloin, kun mikään muu ei tuntunut." Lähdin tuosta keskustelusta enkä pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Sinä iltana aloin etsiä kaikkea, mitä aiheesta löysin. Miksi hermo-oireet jatkuvat, vaikka teet kaiken oikein. Miksi nieltävät lisäravinteet niin usein jäävät vajaiksi. Kaikki löytämäni osoitti takaisin samaan asiaan. Oral absorption on vuotavaa ja epäjohdonmukaista, jalat ovat circulationin kaukaisessa päässä, ja se vähäinen määrä, joka selviää suoliston läpi, leviää niin ohueksi, että eniten sattuva paikka saa vähiten. Ja transdermal delivery ohittaa koko ongelman. Löysin verkosta ihmisiä, jotka kuulostivat täsmälleen minulta. Vuosia pillereitä. Hereillä koko yön. Katsomassa tunnottomuuden leviämistä. Sitten he vaihtoivat siihen, että aineet toimitettiin ihon kautta, ja ensimmäistä kertaa jokin osui perille. Lähetin hänelle viestin sinä iltana: "Okei. Uskon sinua. Minkä patchin oikeasti hankin?" Hän soitti minulle seuraavana aamuna. "Useimmat markkinoilla olevat patchit ovat roskaa. Ne käyttävät halpaa magnesiumin muotoa, oxidea, joka tuskin pääsee ihon läpi lainkaan. Ne käyttävät halpaa B12-muotoa, joka kehosi täytyy muuntaa ennen kuin se voi tehdä mitään. Joten laitat patchin, joka ei koskaan edes ollut suunniteltu toimittamaan mitään kunnolla." Yksi merkki nousi jatkuvasti esiin kaikessa, mitä katsoin. Avalaine NerVana+ Nerve Relief Patches. Magnesium chloride, muoto, joka on oikeasti valmistettu imeytymään ihon läpi, ei oxide, joka jää sen päälle. Methylcobalamin, aktiivinen B12, joka ei tarvitse muuntamista. Alpha lipoic acid. L-methylfolate. Kolmannen osapuolen testaama, certificate of analysis saatavilla, pharmaceutical-grade, suunniteltu Yhdysvalloissa. Yksi patch päivässä, kahdeksan tuntia tasaista deliveryä, asetetaan suoraan siihen kohtaan, joka sattuu. 60 päivän rahat takaisin -takuu. Neljäntoista vuoden toimimattomien asioiden jälkeen yksi yritys lisää ei minua kaataisi. Aloitin laatikon saapumista seuraavana aamuna. Irrotin yhden patchin ja laitoin sen pahimpaan kohtaan, vasemman jalkani päälle. En odottanut mitään. Olin kouluttanut itseni odottamaan ei mitään. Toisena yönä huomasin, että polttava tunne oli hieman erilainen nukkumaan mennessä. Ei poissa. Mutta jotenkin hiljaisempi. Nukahdin ennen puoltayötä sen sijaan, että olisin taistellut sitä vastaan yli kello yhteen, kuten olin tehnyt vuosia. Olin huijannut itseäni ennenkin. En antanut itseni ajatella asiaa. Jatkoin käyttöä. Yksi viikko: Nukuin lähes seitsemän tuntia putkeen. Polttava tunne, joka oli herättänyt minut neljä tai viisi kertaa yössä, herätti minut kerran. Heräsin luonnollisesti klo 6.40 samassa asennossa, johon olin nukahtanut. Makasin siinä hetken ennen kuin liikuin, vain ymmärtäen sitä. En ollut nukkunut koko yötä yli kolmeen vuoteen. Kaksi viikkoa: Mieheni sanoi jotain aamiaisella. "Liikut eri tavalla." Hän ei yrittänyt olla kiltti. Hän näytti melkein hämmentyneeltä. "Kasvosi näyttävät erilaisilta, kun kävelet." Illat, jotka ennen olivat 8/10, olivat lähempänä 5:tä. Ei poissa. Mutta kiistatta vähemmän. Kolme viikkoa: Astuin suihkuun ja tunsin lämpötilan muuttuvan, kun kuuma vesi osui jalkoihini. Tunsin sen. En täydellisesti, en niin kuin ennen, mutta siellä oli jotain, mitä ei ollut ollut vuosiin. Samana iltapäivänä kävelin koko korttelin, noin viisitoista minuuttia, tarkistamatta jokaista askelta. Käänsin vettä kuumaksi ja kylmäksi, edestakaisin, seisten suihkussa ja vain tuntien jalkojeni rekisteröivän eron. Aloin itkeä enkä olisi osannut sanoa tarkalleen miksi. Se oli vain niin pieni asia. Niin tavallinen asia. Neljä viikkoa: Neurologikäyntini. Hän teki monofilament testin, sen jossa eri kohtia jaloista kosketetaan ja sinun pitää sanoa, tunnetko sen. Hän aloitti varpaistani. Siirtyi päkiään. Jalkaholviin. Kantapäähän. Hän pysähtyi. Tarkisti muistiinpanonsa. Palasi varpaisiini. "Milloin tuntoaistisi muuttui?" hän kysyi. "Noin kolme viikkoa sitten", sanoin. "Ehkä neljä." Hän teki testin uudelleen, hitaammin. Edellisellä käynnillä olin tuntenut 3 hänen koskettamastaan 10 pisteestä. Tällä kertaa tunsin 7. Sitten hän nojautui taaksepäin ja katsoi minua ilmeellä, jota en ollut ennen nähnyt neurologin kasvoilla. Ei huolta. Jotain lähempänä aitoa hämmennystä. "Tuntoaistisi pisteet ovat korkeammat kuin edellisellä käynnillä", hän sanoi. "Ei dramaattisesti. Mutta merkityksellisesti." Kerroin hänelle patcheista. Suolistosta ja siitä, miten lähes mikään niellystä pilleristä ei koskaan saavuta jalkoja, kehon kaukaisinta pistettä sydämestä, viimeistä paikkaa kaikelle, mitä veressä kulkee. Siitä, miten sen saaminen ihon kautta ohittaa koko häviävän taistelun ja vie sen juuri sinne, missä sattuu. Magnesium chloridesta ja methylcobalaminista ja aktiivisista muodoista, jotka oikeasti imeytyvät. Hän kirjoitti samalla kun puhuin. Pyysi minua tavaamaan tuotemerkin kahdesti. Kysyi, mikä tarkalleen. Sitten hän sulki kannettavansa ja katsoi minua. "Mitä ikinä teetkin, jatka sitä. Ei lääkitystä tänään." Siitä on nyt kahdeksan kuukautta. Useimpina aamuina minun täytyy muistuttaa itseäni siitä, että vietin joskus yöni kokonaan hereillä. Eikä se enää leviä. Tarkistan joka viikko. Merkitsen, missä tunnen ja missä en. Kahdeksaan kuukauteen tuo raja ei ole liikkunut eteenpäin. Kahdeksaan kuukauteen se eteneminen, joka oli marssinut tasaisesti sääriäni ylöspäin neljäntoista vuoden ajan, on yksinkertaisesti pysynyt paikallaan. Olen palannut poluille. En vielä vaikeille. Mutta oikeille poluille, oikeassa maastossa, mieheni kävellessä vierelläni sen sijaan, että olisi takanani kädet valmiina. Nukun kuusi, seitsemän tuntia useimpina öinä. Kävelen kaksi, joskus kolme mailia laskematta askeliani, tarkistamatta jokaista pintaa siltä varalta, että jokin tarttuisi jalkaani. Viime kuussa käytin tavallista kenkää. Vain tunnin ajan. Illallisella, ei mitään erityistä. Mutta käytin sitä eikä se ollut tuskaa, ja ajoin kotiin ajattelematta jalkojani koko matkan aikana. Tässä on se, mitä sinun täytyy ymmärtää. Jos olet kokeillut nerve supplementseja eivätkä ne toimineet, kyse ei ollut luonnollisten ainesosien epäonnistumisesta. Kyse ei ollut siitä, että kehosi olisi erilainen, että sinulla olisi huono tuuri tai että sinun täytyisi vain hyväksyä eteneminen. Kyse oli siitä, että nielit nuo ravintoaineet suolistoon, joka heitti suurimman osan niistä pois ennen kuin ne koskaan saavuttivat jalkasi. Ja koska jalkasi ovat viimeisenä jonossa kaikelle veressäsi, ne jäivät jatkuvasti ilman riippumatta siitä, kuinka paljon otit. Sinä et epäonnistunut hoidossa. Hoito petti sinut. Se ei kertaakaan saanut sitä, mitä hermosi tarvitsivat, siihen paikkaan, joka sitä oikeasti tarvitsi. NerVana+ tekee sen eri tavalla. Ei peittämällä mitään. Ei sumennuttamalla päätäsi. Vaan ohittamalla suoliston kokonaan ja imeytymällä ihon läpi tasaisesti kahdeksan tunnin ajan juuri siihen kohtaan, joka sattuu. Kun delivery viimein toimii, jalkasi — ensimmäinen paikka, joka jää ilman — ovat ensimmäinen paikka, jossa tunnet sen palaavan. Mutta vain, jos muodot ovat oikeat. Ja vain, jos delivery oikeasti toimii. NerVana+ on se patch, jonka löysin ja joka teki molemmat oikein. Magnesium chloride, joka on valmistettu imeytymään ihon läpi. Methylcobalamin, aktiivinen B12. Alpha lipoic acid. L-methylfolate. Kolmannen osapuolen testaama, certificate of analysis saatavilla, pharmaceutical-grade, suunniteltu Yhdysvalloissa. Ei pillereitä, ei jauheita, ei voiteita. Yksi patch päivässä. Juuri nyt heillä on kampanja, jossa on merkittäviä säästöjä. Mutta Avalaine on pieni yritys. He valmistavat kaiken pienissä erissä suojellakseen aktiivisia ainesosia. Kun ne myydään loppuun, kestää yleensä viikkoja ennen kuin seuraava erä on valmis. 60 päivää aikaa kokeilla. Jos mikään ei muutu, täysi hyvitys. Ei kysymyksiä. Mutta jos se toimii? Jos jo toisena yönä polttava tunne on hieman hiljaisempi ja nukahdat ennen puoltayötä sen sijaan, että taistelisit sitä vastaan yli kello yhteen? Jos ensimmäiseen viikkoon mennessä se lakkaa herättämästä sinua neljä tai viisi kertaa ja nukut lähes seitsemän tuntia putkeen? Jos kolmen viikon kohdalla astut suihkuun ja tunnet lämpötilan jaloissasi ja kävelet korttelin tarkistamatta jokaista askelta? Jos kuukauden päästä neurologisi tekee filament testin kahdesti, koska tunsit 7 pistettä 3:n sijaan? Jos kahdeksan kuukauden päästä kävelet taas poluilla, käytät tavallisia kenkiä, nukut koko yön sen sijaan, että seuraisit tunnottomuuden rajaa joka ikinen päivä? Toivot, että olisit aloittanut neljätoista vuotta sitten. Minä ainakin toivon. Sinun ei tarvitse jatkaa sellaisten pillereiden nielemistä, joita jalkasi eivät koskaan näe, samalla kun lääkityksen määräaika lähestyy.

Where the ad sends people

FootComfort.fi

Paranna neuropatia luonnollisesti

⭐⭐⭐⭐⭐ (4,8/5)